Isän isosisko oli sota-aikana kenttäpostissa töissä. Täti selvisi pommituksista, mutta kuoli kulkutautiin. Tädistä jäi muistoksi muutama valokuva ja nukke.
Kaija-täti veljiensä kanssa
Minä ristin nuken Taruksi. Koska Taru oli vanha ja hauras sen kanssa piti olla varovainen. Tarun kanssa sai leikkiä mutta ei riehua eikä sitä saanut riisua. Vaatteet oli ommeltu tiukasti päälle. Juhlapäivinä Tarulle laitettiin helmet kaulaan.
Tarulla oli pitkät, pisamaisen pilkulliset sääret. Isä kertoi, että nukke oli kastunut ja nuken täytteenä olleet sahanpurut olivat värjänneet sen jalat. Isän taitava täti neuloi Tarulle polvisukat, jotta jalat näyttäisivät siistimmältä. Minä ihailin lapsena Tarun sukkia ja toivoin, että joskus osaisin itsekin tehdä yhtä hienoja sukkia. Nyt minulla on isotädin ohuet neulepuikot ja taito hyppysissä, mutta niin hienoa sukkalankaa ei enää valmisteta.
Taru oli kaikissa leikeissä mukana. Se istui puutuolilla tai sängyn reunalla ja seurasi muiden touhuja. Sitä ei tarvinut syöttää ja nukuttaa päiväunille kuten vauvanukkia eikä se kaivannut rattaissa ulkoilemaan. Taru oli kuin nukkien isosisko. Ei kuitenkaan vielä aikuinen kuten Barbit, jotka vaihtoivat juhlavaatteita monta kertaa päivässä ja haaveilivat yläkerran kaverin luona asuvasta Kenistä.
Taru on nyt melkein satavuotias. Se ei aikojen saatossa ole paljoakaan muuttunut. Se istuu samalla puusohvalla, jossa muinoin istui ensimmäisen emäntänsä kanssa. Sieltä se seuraa, kun järjestelen villasukkiani uuteen vaatekaappiin tai keikistelen peilin edessä valitsemassa mekkoa. Jos olisin vielä lapsi, kuulisin miten Taru huokaa: ”Senkin barbi, päätä jo. Minulla on vain mekko ja yhdet villasukat. Hyvin niillä on viimeiset sata vuotta pärjännyt.”
Simpsukka 